Oulun yliopistossa Master of Education -koulutusohjelmassa kansainväliseksi luokanopettajaksi syksyllä 2008 valmistuneen Kaisa Virkkusen em. tavalla otsikoitu pro gradu --tutkielma käsitteli uskonnottomien nuorten ja aikuisten kokemuksia vähemmistönä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä 125 sivun pituinen tutkielma on saatavilla vain Oulun yliopistokeskuksen kirjastoista Oulussa ja Kajaanissa – toivottavasti pian netissäkin.

Tutkimustaan varten Virkkunen keräsi aineistoa 32 nuorelta kyselylomakkeen avulla. Eri medioissa hän innosti myös vanhempia henkilöitä kertomaan kokemuksistaan vapaan kirjoitelman muodossa.

Virkkuselle "mielenkiintoinen seikka oli näiden 32 aikuisen kirjoittajien sukupuolijakauma. Suurin osa kirjoitelmista tuli miehiltä, eli 21 kappaletta. Pohdin, voisiko jakauma olla pelkää sattumaa vai liittyisikö se jollain tavalla yleisimminkin naisten ja miesten uskonnottomuuteen ja sen julkiseen ilmaisemiseen? Voisiko olettaa, että naiset ovat ehkä hieman varovaisempia näin henkilökohtaisen aiheen käsittelemisessä? Kirkosta eroamisliikettä on alusta asti leimannut mies- ja kaupunkivaltaisuus: Miehet eroavat kirkosta naisia useammin ja eroaminen on yleisempää kaupungissa kuin maaseudulla (Seppo 2003, 45) Uskonnollisuus ja perinteiset arvot ovat myös Helven (2002) tutkimuksen mukaan säilyneet paremmin pohjalaisten kuin helsinkiläisten nuorten keskuudessa ja tytöt ovat tutkimusten mukaan uskonnollisempia kuin pojat."

Johdanto-osassa Virkkunen kertoo, että "aihe on minulle hyvin henkilökohtainen ja se on oikeastaan kulkenut mukanani jo lapsuudesta saakka, koska en itse kuulu kirkkoon enkä usko. Koko elämäni ajan olen kokenut, että minun on jollain lailla perusteltava olemassaoloani ja tasavertaisuuttani muiden joukossa. Ei ole aina ollut helppoa tuntea kuuluvansa uskonnottomana halveksittuun vähemmistöön ja olla ylpeä siitä. Omasta mielestäni koin kouluaikoinani vääryyttä ja suoranaista arkipäivän rasismia uskonnottomuuteni vuoksi."

Opettajaksi valmistuneen Virkkusen pro gradu -tutkielma painottuukin monin kymmenin esimerkein oppilaiden elämänkatsomustiedon asemaan ja sen toteutukseen. Tutkimuksensa aikana hän ymmärsi, että "ympäröivän yhteiskuntamme eri osat vaikuttavat omalta osaltaan uskonnottomuuden  kokemuksiin. Kaikkien tutkimukseeni osallistuneiden uskonnottomuuden taustalta löytyi tärkeitä vaikuttajia kuten paikkakunta, historiallinen ajankohta, lapsuuden perhe, ystävät, päiväkoti, koulu, armeija, työpaikka, kirkko ja media. Samoin muutkin tutkijat (Pentikäinen 1992, 13; Elo 1992, 71 ja Helve 2002, 16) ovat korostaneet uskonnollisuuden ja arvojemme olevan erottamattomasti sidoksissa yhteiskunnan arvoihin sekä niissä tapahtuviin muutoksiin."

Ison aineistomäärän vuoksi tyydynkin kirjaamaan Virkkusen omia koulu- ja aikuisiän kokemuksia, koska ne "tangeeraavat" tutkimustuloksiakin yllättävän läheltä. 

"Ensimmäisellä luokalla juoksin itkien kotiin ja kysyin äidiltäni, eikö minulla ole oikeaa nimeä. Opettaja kertoi koulussa, että lapsi saa nimensä kasteessa. Minua ei ole kuitenkaan kastettu ja koulutoverit pilkkasivat minua "nimettömyydestäni" ja siitä kummitätini ei ole "oikea kummi". He sanoivat, että minua ja perhettäni ei haudata hautausmaalle vaan kipataan kaatopaikalle. Päätin tuolloin, etten halua erottua muista ja osallistuin uskontotunneille koska en halunnut olla "vammainen"! Osallistuin myös koulussa järjestettyihin juhliin, lauloin virsiä päivänavauksissa ja musiikkitunneilla, opettelin rukoukset ja kävin seurakunnan 10-leirillä. Missään vaiheessa en kuitenkaan uskonut koulussa opettavien uskonnon asioiden olevan totta, mutta teeskentelin sujuvasti kuuluakseni porukkaan. Minua harmitti ja ihmetytti kuitenkin se, että miksi juuri minun piti suvaita uskonnollisia tapoja ja käytäntöjä koulussa pysyäkseni porukassa, kun samaan aikaan koko luokalta kiellettiin rytmimusiikki, tanssi tai teatteriesitykset muutaman vanhoillislestadiolaisen oppilaan vakaumuksen vuoksi.

Yläasteelle mennessäni itsetuntoni oli sen verran vahvistunut, että päätin valita elämäkatsomustiedon (ET) uskonnon sijaan. Tuntien järjestäminen ei ollut itsestäänselvyys ja jouduin pitämään puoliani, jotta saisin tasaveroista kohtelua uskonnon opiskelijoihin verrattuna. ET:n tunnit sijoittuivat koulupäivän loppuun ja päiväni olivat pidempiä kuin luokkatovereillani. Olin kuitenkin tyytyväinen, sillä sain aineksia ja rohkaisua oman elämänkatsomukseni rakentamiseen. Hyppytuntien aikana saatoin joskus huvikseni osallistua uskonnonopetukseen, koska en halunnut istuskella yksin käytävällä. Pohdin tuolloin aktiivisesti omaa vakaumustani ja kävin ystävieni mukana lestadiolaisseuroissa mielenkiinnosta. Uskontotunnit ja lestadiolaisseurat vain vahvistivat uskonnotonta vakaumustani. Kahdeksas luokka oli kohdallani käänteentekevä. Luokkatoverieni tuskaillessa rippikoulun kanssa kummitätini vei minut Afrikkaan elämänkatsomustani avartamaan. Vasta silloin uskalsin ensimmäisen kerran olla todella ylpeä erilaisuudestani."

Virkkusen veljen tarina on toisenlainen. "Hän ei suostunut osallistumaan uskonnon opetukseen missään vaiheessa, koska ei kokenut samanlaista tarvetta kuulua porukkaan kuin minä. ET-ryhmän perustamista varten olisi tarvittu kolme oppilasta. Koska veljeni oli ainoa uskonnoton oppilas, hän luki motocross --kirjaa käytävässä. Yläasteella hän katseli videoita ja selaili lehtiä "ET-tunnilla. Vaikka veljeni oli tilanteeseen kovin tyytyväinen, tämä ei ollut opiskelun kannalta oikein."

"Vaikka omista peruskouluajoistani on jo aikaa, kohtaan edelleen silloin tällöin ennakkoluuloja ja ikäviä  asenteita uskonnottomuudestani johtuen. Lapseni nimenantojuhlat ihmetyttivät ja siviilivihkimistämme on pidetty huonompana ja karumpana vaihtoehtona kuin kirkollista vihkimistä, vaikka itse juhlat olivatkin hienot. Tiedän, että uskonnottomuuteni voi joissain tapauksissa vaikuttaa myös työnsaantiin."

Analyysinsa tulokset Virkkunen käsittelee erikseen uskonnottomien nuorten ja uskonnottomien aikuisten kokemina jakaen kattavan jatkokäsittelyn seuraaviin yhteneviin alakohtiin: henkilön taustat, vaikeudet, selviytymiskeinot ja uskonnottomuuden merkitys. (sivut 51-95)

Koontiosan analyysin hän on jakanut seuraaviin osioihin: Millä tavalla nuorten kokemukset eroavat aikuisten kokemuksista, uskonnottomien erottuminen ja asema, maailmankuvan selkeys, aikuisiän kokemukset, uskonnottomuus jaettuna kokemuksena, yhteen kuulumattomuus sekä lopuksi toiseus itsessä ja muissa. (sivut 96 --105)

Vaikeudet --osion yhteenvedossa Virkkunen tuo esiin, että "varsinaista uskonnottomuudesta johtuvaa kiusaamista tai syrjintää nuoret eivät olleet onneksi joutuneet kokemaan kovin paljoa, vaan se oli ollut vähäistä ja rajoittunut enimmäkseen alakouluikään... Ainostaan yksi (32:sta) oli kokenut uskonnottomuudestaan johtuvaa kiusaamista usein ja kolme silloin tällöin. Syrjintää tästä joukossa oli kokenut usein vain kaksi henkilöä. Näistä 32 nuoresta 18 oli osallistunut ala-asteella uskonnonopetukseen. Yleisimmät syyt tähän olivat joko se, ettei koululla voitu järjestää ET-opetusta (40% vastauksista) tai se, että oppilas itse halusi osallistua uskonnonopetukseen (40% vastauksista) Muita syitä olivat. "en halunnut opiskella elämänkatsomustietoa (10% vastauksista) tai "en tiennyt tällaisesta vaihtoehdosta" (10 % vastauksista)"

Suomen ET-opiskelijoiden määrä on vain 3% kaikista Suomen koululaisista. Määrä on hämmästyttävän pieni, sillä uskontokuntiin kuulumattomia koululaisia on noin 10-15% kaikista oppilaista. Oppiaineen opettajajärjestökin (www.feto.fi) voisi varmaan tehdä asiantilalle jotain?!

"Enimmäkseen  ET-opetus vaikutti nuorten mielestä toimivan kuten pitääkin, mutta myös korjattavaa ja toivomuksia oli: Nuoret ovat tyytymättömiä esim. tuntien sijoitteluun lukujärjestyksessä, sillä heille aiheutui hyppytunteja ja pitkiä koulupäiviä ET --opetuksen vuoksi."  Näistä haittatekijöistä olikin kirjattu paljon vuodatuksia. "Nuoret kertoivat kokeneensa ennakkoluuloja ja väärinymmärryksiä luokkatovereidensa suunnalta melko useinkin lähinnä siksi, ettei muilla ollut kunnollista käsitystä siitä, mitä ET on. "Jotkut luulivat aluksi, että ET on jokin uskonto" (vastaaja KY 6) tai "Ennakkoluuloja, kun muut eivät ymmärrä, mitä oikein teemme ET-tunneilla." (vastaaja KY 30)"

Paheksuntaa oli koettu enimmäkseen vanhempien ihmisten osalta ja muutamia nuoria oli myös koetettu painostaa rippikoulun suuntaan. Eräs Virkkusen haastattelema nuori oli kertonut uskonnottomuudestaan olleen haittaa ala-asteella kaveripiirissä.

"Lapsilla ei ollut mitään ongelmia keskenään, mutta lestadiolaisten lasten vanhemmat eivät antaneet lastensa leikkiä kirkkoon kuulumattoman lapsen kanssa, koska "hän oli pakana ja täten huonoa seuraa."

Pohdinta --osiossa (sivut 110-112) Virkkunen on iloinen siitä, että "tutkimukseni on herättänyt paljon kiinnostusta etenkin uskonnottomien ihmisten keskuudessa ja aineistoa olisi riittänyt laajemmankin tutkimuksen tarpeisiin. Erityisen paljon ilahduin kun niin moni Oulun yläkoulujen ET-opettaja omalla aktiivisuudellaan osoitti, että aihe on myös heidän mielestään tärkeä...Tiedän, että taustani vuoksi olen herkkä havaitsemaan suvaitsemattomuutta, joskus aiheettomastikin. Tulevana opettajana uskon tästä herkkyydestäni olevan hyötyä yhä monikulttuurisemmassa maailmassa, sillä kodin ja koulun ajatusmaailmojen ristiriita  voi olla joskus hyvinkin suuri."

Monikulttuurisessa ympäristössämme nopeasti kasvavaa uskonnottomien asemaa ja tasa-arvoista kohtelua ei maassamme totisesti ole liiemmälti tutkittu, vaikka he muodostavat suurimman katsomuksellisen vähemmistömme ja kulttuurisen ihmisryhmän. Uskonnonvapaudesta ja yhdenvertaisuuslaista huolimatta me julkisesti uskonnottomat joudumme aivan liian usein kokemaan jopa perustuslainkin tasolla epätasa-arvoista kohtelua, suoranaista halveksuntaa ja syrjintää sen kaikissa muodoissa.

Suomalaisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta onkin tärkeää, että Erkki Tuomioja saisi rinnalleenmyös "vakaumusten tasa-arvotaistelijoita." Skepsis-tilaisuudessa hän suri sitä, että "maailmassa kunnioitetaan kaikkein vähiten uskonnottomien vakaumusta."

Vakaumusten ja katsomusten tasa-arvo onkin välttämättä saatava samalle tasolle poliittisen tasa-arvon kanssa.  Sen pitää ulottua kaikille elämänalueille, eikä se saa olla vain juhlapuheiden sanahelinää. Siitäkin saatiin minipilkahdus USA:sta, kun presidentti Barack Obamavirkaanastujaisissaan mainitsi, että Amerikassa on kristittyjen, muslimien ja hindujen ohella myös uskonnottomia.

Parantumattomana Norja-fanina uskallankin toivoa, että STT:n 30.11.06 välittämä uutinen toteutuisi pian suomalaisittainkin: "Norjan luterilainen kirkko haluaa erota valtiosta." Sitä edelsi vuoden 1983 lakiuudistus, jonka mukaan ei-uskonnollinen elämänkatsomusyhteisö saa Norjassa jäsentä kohden saman julkisen tuen kuin valtionkirkko ja muut uskonnolliset yhteisöt. Katso myös mielipidekirjoitukseni, jota HS, Aamulehti ja Kaleva eivät julkaisseet.

http://www.humanistiliitto.fi/arti_norjan_katsomuksellinen_kilvoittelu070130.htm

Toivottavasti Virkkusen pro gradu -tutkielma osaltaan edistää tasa-arvoa koulumaailmassa ja yhteiskunnassa ja että eri elämänkatsomuksille myönnettävä yhteiskunnan tuki asettuu ajan myötä tasa-arvoiseen asemaan "maallista elämää" ohjailevien puoluetukien kanssa. Korreloihan myös puoluetuen määrää äänestäjien antama arvio aatesisällöstä, moraalisista perusteista sekä  "julistuksen" uskottavuudesta käytännössä.

Norjassa jo toteutuneen mallin mukaisesti meilläkin kansalaisten elämänkatsomusvalintojen tulee ohjata yhteiskunnan rahatukea, eikä päinvastoin. Jos kieliongelmat eivät ole esteenä, tutustukaa Norjan ev.lut. kirkon "rahaskabaan," joka sai kaikissa katsomusjärjestöissä ja medioissa laajaa huomiota: www.human.no tai myös sisarjärjestömme laajalevikkiseen lehti www.fritanke.no

Niissä maissa, joissa kirkko ja valtio ovat erillään, ei kouluissa ole uskonnonopetusta.   Tuonkin esiin Suomen Humanistiliiton perustajajäsenen ja pitkäaikaisimman aktiivin, FT Jussi Pikkusaaren viiltävän analyysin, jonka voisi kyllä "naulata johonkin oveen"!

"Maassamme useiden vuosikymmenien aikana käyty kulttuuritaistelu päättyi muodolliseen yksilölliseen katsomuksenvapauteen 1920-luvulla. Siitä lähtien jokainen täysi-ikäinen henkilö on saanut olla katsomuksellisesti mitä hyvänsä lain sitä estämättä. Sen sijaan yhteiskunnallinen katsomuksenvapaus jäi toteutumatta.

Kirkko säilytti asemansa valtionkirkkona. Valtion tukemana sillä on ollut mahdollisuus ohjata suomalaisten elämänkatsomusta haluamaansa suuntaan sukupolvi toisensa jälkeen. Vallitseva tilanne ei tietenkään tyydytä humanisteja, joiden mielestä jokaisen yksilön oman elämänkatsomuksensa luominen ja omaksuminen jos mikä on hänen luovuttamaton ihmisoikeutensa. Sen sijaan, että yhteiskunta yrittää eri tavoin estää tämän ihmisoikeuden toteutumisen, sen pitäisi tietysti kaikin tavoin luoda hyviä edellytyksiä sen toteutumiselle.

Tärkein näistä edellytyksistä on koulujen katsomuksellinen opetus. Sen pitäisi antaa tietoja ja virikkeitä oppilaan itsenäiseen katsomukselliseen harrastuneisuuteen mutta ei yrittää viekoitella häntä minkään sortin uskovaiseksi, humanistiksi tai katsomuksellisesti miksikään muuksikaan."

(Puheen osa KANSANHUMANISMIN ABC --kirjan julkistustilaisuudessa Seinäjoella lokakuussa 1998)

 
Aaro Vaismaa
Kansanhumanisti, Seinäjoki